Kuten kaikki 60-luvun orkesterit muistavat, niin tavaroiden roudaaminen ja siirtyminen treenikämpiltä keikkapaikoille oli usein tuskien taival. Tavaraa oli paljon ja henkilöautot pieniä. Kuljetuksia ei aina ollut helppoa järjestää, koska autokanta oli vähäisempää ja omia autoja oli hyvin harvalla soittajalla – kaikilla ei ollut vielä edes ajokorttia. Samoja vaikeuksia oli myös Sharkseilla. Kun olimme aikamme painiskelleet logististen ongelmien parissa, päätimme tehdä ison hankinnan.

Yhtye osti vanhan Austin – pakun (”Aimo”) keikka-autoksi ja Kari teippasi kylkiin The Sharks-nimet. Tuolloin oli hyvin yleistä, että ulkomaisilla bändeillä oli samanlaiset pakut (vrt. The Renegades) ja niiden kyljet olivat hyvin kirjavia fanien kirjoittamista tervehdyksistä. Eipä aikaakaan, kun ”Aimo” oli samanlainen. Kylkiin ilmestyi satoja huulipunalla tai tusseilla kirjoitettuja tervehdyksiä. Auto oli villi näky katukuvassa ja tervehdyksiä ilmestyi aina vain lisää.



Meitä tämä ei haitannut yhtään – päinvastoin näkyvyys lisääntyi. Nuorison mielestä tämä oli hieno juttu ja vanhempien mielestä täysi kauhistus. ”Aimo” palveli meitä vaihtelevalla menestyksellä useiden vuosien ajan ja kaikilla Sharkseilla lienee muistissa millaisia olivat pitkät keikkamatkat kovilla talvipakkasilla.